perjantai 8. syyskuuta 2017

Elämä on ihmisen parasta aikaa...

...sanoi Nykäsen Matti. Ja syksy on parasta elämisen aikaa, sanoo Päivi. Tänään kävimme ylläpitämässä lukukautta käynnistelevän open työkykyä syksymetsässä. Olipa hyvä retki - kuljeskeltiin siellä täällä, poluilla, metsäteillä ja ryteiköissä. Hissukseen ja hiimaillen, keräillen, kumarrellen, kompastellen, ojia ylitellen, palokärkeä kuunnellen. Sillä olikin nyt hyvin äänitilaa, kun muu metsä on vaiennut himmeään syysvaloon ja ohueen silkkiseen sateeseen.

Hyvin ylpeä sai tänään olla hienosti käyttäytyvistä koirista - tapasimme yhden sauvailijan ja yhden pienen koiralapsen ja upesti sujuivat hillityt ohimenot. Eikä Oljakaan nyt liuennut omille poluilleen niin, että olisimme joutuneet sitä odottelemaan. Hyvä iltapäivähetki.

Koska Tuike pysyttelee aina lähempänä kuin Olja, se osuu useammin kameran etsimeen:

 
 

Hännät huiskivat heihei:


Tuike syö mustikoita, Olja laiduntaa suoheinää (nolossa kunnossa ovat enolaiset pitkospuut):

 

Polkuja pitkin, metsäteitä pitkin poikin:

 
 

Syyskuinen metsä: puolukkaa, mustikkaa, sienten tarjottimia sammalpöydillä. Kaikkea on nyt niin paljon.

 
 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Vierailuja ja vuorovaikutusta

Nyt viime aikoina ei ole päästy paljon mihinkään, kun aika on vierähdellyt vieraiden kanssa. Joihinkin juttusille pistäytyjiin otetaan lähikosketus, tavalla tai toisella - vaikka kylään tullut ei olisi ensin nelijalkaista talonväkeä huomaavinaankaan:

 

Toiset vieraat taas tuppaavat liki ja kaappaavat syliin ihan itse - tässä Helmi kantaa Mustia:


Joskus on hyvä pitää pieniin vieraisiin pientä, hyvin pientä ja ystävällistä, välimatkaa:

 

Mutta joskus on syytä myös ottaa tiukka kontakti - ainakin jos joku edessä syö pullaa. Usein tarkkaavaisuus ja sitkeys lopulta palkitaan.


torstai 20. heinäkuuta 2017

Urbaanit citysinkut...

...vierailivat täällä landella erään aurinkoisen sunnuntai-iltapäivän ajan. Oli mukavaa, kunhan ensin selvittiin kuumasta tervetulotappelusta... Eräästä on tullut jo ikäneito:


Olja ei ollut vieraasta moksiskaan, kunhan rauhoittui...


 ...mutta eräälle kävi taas näin:


Tämän päivän ilta-aurinkokävely tehtiin Vallisärkän liepeille - kuinkas muutenkaan. Siellä suolämpäreillä on tällaisia uinuvia lupauksia:



Ja Tuike kehittelee juoksua, piiiiiitkästä aikaa.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Summertime, and the living is easy...

...fish are jumping, and the cotton is high.

Nyt on sitten päästy vihdoin kesään - kylläpä se kestikin tänä armon vuonna 2017. Olemme kuljeskelleet ihailemassa Eno-Uimaharju -tien kesäreunuksia. Ne kukkivat nyt runsaimmillaan, on papinkaulusta, monen sortin talvikkia, ketoneilikkaa, kellokukkalajikkeita, komeaa lupiinia ja valtavasti valkolehdokkeja. Ja kulkuamme säestää tiltaltti. Olja ja Karhunsalon maariankämmekkä:


Nuokkuhelmikkä - voiko olla enempää nimensä näköistä kasvia?


Tänään sunnuntaina kävelimme Hiirenniemeen ja takaisin. Kyllä Pielisjoki on sitten kaunis (ainakin kesällä). Eikä mikään pieni puronen... Hiirenniemen uimaranta ei tosin toivottanut meitä erityisen tervetulleiksi.

 

No eipä mitään - onneksi emme huomanneet opastaulua ihan heti:

 
 
 
 
 

Päivänä muutamana kävimme Rääkkylässä kiertämässä Apajalahden luontopolun. Mukana oli laulava lintukoira Africa. Tässä kuvassa Africa ei suinkaan ui vaan juo vettä. Ja oikein antaumuksella.




 Kesävieraita tulee ovista ja ikkunoista. Helmi hoitaa...

 

...ja Hilla kouluttaa (ja palkitsee):

 
 
 
 
 

Kun vieraat lähtevät, kaikkia meitä väsyttää.
 


tiistai 27. kesäkuuta 2017

Ulkona ukkosella

Tämän päivän lähiretkemme suuntautui Louhiojanlahdelle - sen kiertämistä olemme suunnitelleet vuosikausia. Noin kymmenen vuotta, suunnilleen. Tuumasta siis toimeen. 


Jostain syystä ja kelistä riippumatta, vedessä seisoskelu on vain niin mukavaa:

 

Lahden itäpuolella on kaistale vanhaa, rauhassa ikääntyvää metsää sammalmattoineen.

 


Vanha puu ojentaa paksun juurensa sillaksi puron ylle:


Muinaista ja nykyistä elämää metsässä... sammaloitunut ja miltei kokonaan piiloon asettunut kiviraunio, haristumaan ehtinyt laavunkatto, vesilinnun koti ja esiin kaiveltuja juurakoita, mäyrän työmaitako?


 

Ukkonenhan se sitten nousi metsän ylle meitä pelottamaan... ja kasteli oikein kunnolla. No, eipähän tarvinnut enää sen kummemmin varoa kenkien kastumista ja harmitella väärää lenkkarivalintaa... Litimärkinä saavuimme tämän pyhiinvaellusmatkan ytimeen: Loiranpuron suuhun - paikkaan, jossa ennen oli vankka puron yli vievä silta. Nyt sitä ei ollut. Puro piti ylittää kiviä myöten ja nopeasti, koska hyvin hätääntynyt koskeloemo ei ollenkaan ilahtunut märkien matkalaisten paikalle saapumisesta.

 

Louhiojanlahden pohjoispäässä kielo kukkivat vasta nyt, miltei kuukautta odoteltua myöhemmin?


Hm.. mistähän Louhioja lahtineen on saanut nimensä?

 

Voi ihmettä - olisiko tämä se sama pieni puro, jonka äärellä leikittiin tässä metsässä 50 vuotta sitten?

...ja onko tässä se koulupihaa vartioiva kuusi, jonka latvuksissa istuttiin ja laulettiin... hm... kai näiden puiden pitäisi olla paljon isompia nyt, jos ne ovat samoja?

Tiedä häntä. Lapsuuden leikkipaikkana toiminut kiviraunio kyllä löytyi, mutta siinä vaiheessa ukkonen jyrisi jo siihen malliin, että puhelinkamera sai pysyä taskussa.

Tämä retki täytyy tehdä uudestaan. Ennen kuin kymmenen vuotta taas kuluu.