Tänään päivä rullasi vauhdilla hetkestä toiseen, kun päästiin Käpälämäkeen (nimi muutettu:)) mielenterveyksiämme hoitelemaan. Tänä talvena metsään on ollut helppo mennä, ihmettelemään sen arktista vihreyttä.
Maaliskuiset metsämansikantaimet:
Pajussa on kissoja kuin Vilkkilässä - ja kuin Käpälämäessä kuunaan (koivujen välissä lisäksi eräs musta koiruus):
Kuin teräsjäätä on Suuronkamon kansi, sanoi naapurin setä... hm... oudosti se jalan alla silti heilui ja ritisi. Mutta sileällä pinnalla kiitäviä koiria kansi kantoi kauniisti peilaten:
Eipä huoliltakaan täysin vältytty: päivän ekstralenkin kunniaksi Olja lähti jäniksen perään kello 16. Kello 18:aan asti jaksoin ajatella: kyllä se sieltä tulee, kunhan joutuu, aina se on tullut. Kello 19 mietin, että jos en olisi kiroilulakossa, noituisin koko piskin alimpaan helvettiin. Kello 20 nousi pala kurkkuun: jos se rakas vielä joskus tulee niin EN IKINÄ SANO SILLE KOVASTI ja annan vain herkkuja aamusta iltaan ja vieressä nukutan.
Ja juuri kun oli aika päättää lyödä hanskat tiskiin ja lähteä kotiin yöksi ilman toista koiraa, musta lammas hyppää syliin... ja onhan se niin, että suurin ilo on siitä yhdestä kadonneesta, joka löytyy. On se.
Eno kiittää Käpälämäkeä pitkäksi venähtäneestä päivästä! Mitäs läksit:).