Tämän päivän lähiretkemme suuntautui Louhiojanlahdelle - sen kiertämistä olemme suunnitelleet vuosikausia. Noin kymmenen vuotta, suunnilleen. Tuumasta siis toimeen.
Jostain syystä ja kelistä riippumatta, vedessä seisoskelu on vain niin mukavaa:
Lahden itäpuolella on kaistale vanhaa, rauhassa ikääntyvää metsää sammalmattoineen.
Vanha puu ojentaa paksun juurensa sillaksi puron ylle:
Muinaista ja nykyistä elämää metsässä... sammaloitunut ja miltei kokonaan piiloon asettunut kiviraunio, haristumaan ehtinyt laavunkatto, vesilinnun koti ja esiin kaiveltuja juurakoita, mäyrän työmaitako?
Ukkonenhan se sitten nousi metsän ylle meitä pelottamaan... ja kasteli oikein kunnolla. No, eipähän tarvinnut enää sen kummemmin varoa kenkien kastumista ja harmitella väärää lenkkarivalintaa... Litimärkinä saavuimme tämän pyhiinvaellusmatkan ytimeen: Loiranpuron suuhun - paikkaan, jossa ennen oli vankka puron yli vievä silta. Nyt sitä ei ollut. Puro piti ylittää kiviä myöten ja nopeasti, koska hyvin hätääntynyt koskeloemo ei ollenkaan ilahtunut märkien matkalaisten paikalle saapumisesta.
Louhiojanlahden pohjoispäässä kielo kukkivat vasta nyt, miltei kuukautta odoteltua myöhemmin?
Hm.. mistähän Louhioja lahtineen on saanut nimensä?
Voi ihmettä - olisiko tämä se sama pieni puro, jonka äärellä leikittiin tässä metsässä 50 vuotta sitten?
...ja onko tässä se koulupihaa vartioiva kuusi, jonka latvuksissa istuttiin ja laulettiin... hm... kai näiden puiden pitäisi olla paljon isompia nyt, jos ne ovat samoja?
Tiedä häntä. Lapsuuden leikkipaikkana toiminut kiviraunio kyllä löytyi, mutta siinä vaiheessa ukkonen jyrisi jo siihen malliin, että puhelinkamera sai pysyä taskussa.
Tämä retki täytyy tehdä uudestaan. Ennen kuin kymmenen vuotta taas kuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti